SUOMI 100 Päivitetty: 16.2. 14:28

Kauhujen pellon tapahtumat eivät jättäneet Matti Nuortevaa rauhaan – näitä asioita kenenkään 15-vuotiaan ei pitäisi nähdä

Se tapahtui yöllä 1944. Matti Nuorteva taisteli kipeita muistoja vastaan 50 vuotta.

Se oli yksi ilta ja yksi yö.

26.–27.2. 1944.

15-vuotias koulupoika Matti Nuorteva näki Taka-Viikin pellolla asioita, joita kenenkään ei siinä iässä pitäisi nähdä eikä kokea.

Nuorteva, 85, sulki ne pois mielestä vuosikymmeniksi.

Hän ei kyennyt puhumaan kokemuksesta edes isoveljensä Pekan kanssa, joka palveli viereisellä tykillä.

Helsingissä oli kehotettu 15 vuotta täyttäneitä poikia ilmoittautumaan ilmatorjuntaan. Nuorteva ehti saada Santahaminassa kolmen päivän pikakoulutuksen.

Nuorteva komennettiin Taka-Viikkiin. Siellä oli yksi Helsingin neljästä johtopatterista. Se tarkoitti, että patterin tulta avusti huippusalainen tulenjohtotutka ”Irja”. Patterin peitenimi ”Lato” tuli historiallisesta paikannimestä Latokartano.

Koulupojan sota kesti 10 tuntia.

Haemme Nuortevan kotoa Länsi-Pakilasta. Takan reunalla on 88-millinen ilmatorjuntatykin ammus. Sytytin ja ruuti on poistettu.

– Näillä Helsinki pelastettiin, Nuorteva sanoo.

Roni Rekomaa

http://is.mediadelivery.io/img/300/c62c4842cc0b4f77816774f956fcad94.jpg
Nuortevalla on kotonaan 88-millinen it-tykin ammus. Samanlaisia hän kantoi tykille. Yksi painoi 15 kiloa. –Näillä Helsinki pelastettiin, Nuorteva sanoo.

Pian seisomme peltotiellä. Takana on lato. Se oli siellä myös vuonna 1944. Oljista saatiin patjantäytettä. Asumukset olivat kovalevyisiä telttoja. Patterissa oli koulupoikia, vanhoja miehiä ja rintamaraakkeja.

Kuusi tykkiä oli asemissa avoimella pellolla. Sirpalesuojina toimivat ammuslaatikot. Lähitorjuntakonekivääri, tulenjohtolaite, Irja-tutka. Siinä iäkkään miehistön mukaan ”luuvalopatteriksi” kutsuttu taisteluosasto.

Nyt pelto on tyhjä.

– Tuolta ne tulivat, Nuorteva sanoo ja osoittaa kaakkoiselle taivaalle.

Ei tehnyt mieli. Olin poistanut sen yön ajatuksistani. Joskus yksin ollessa itketti.

Nuorteva teki elämäntyönsä Viikissä metsäeläintieteen professorina. Vaikka tykkipatterin asemat olivat muutaman kivenheiton päässä, hän ei käynyt paikalla.

– Ei tehnyt mieli. Olin poistanut sen yön ajatuksistani. Joskus yksin ollessa itketti, Nuorteva tunnustaa.

Lukko aukeni 50 vuotta myöhemmin, kun Helsingin ilmatorjuntarykmentistä kysyttiin, voisiko Nuorteva pitää aiheesta esitelmän. Hän suostui – ja kirjoitti itsensä vapaaksi. Se oli luonteva tapa. Isä, sanomalehtimies Väinö Nuorteva, oli Uuden Suomen kuuluisa pakinoitsijanimimerkki Olli.

– Pääsin eroon isosta möykystä. Nykyisin se yö tulee ajatuksiin päivittäin.

Se ei haittaa, sillä Nuorteva pääsi sovintoon itsensä kanssa.

Roni Rekomaa

http://is.mediadelivery.io/img/300/2c37ccdc2c3e407ca5e3a1bcc3e71a25.jpg
Kranaateista jäi sirpaleita, joita helsinkiläiset koulupojat keräilivät. Tämän väri miellytti Nuortevaa.


Mikä sulki nuoren ihmisen mielen?

Nuortevan tehtävä oli kantaa 15-kiloisia kranaatteja tykille, luovuttaa ne ajastajalle ja noukkia kuumat hylsyt pois lataajan jaloista pyörimästä.

Heidän tykkinsä ehti ampua 222 kranaattia. Sitten lataaja mahdollisesti avasi lukon liian aikaisin ja kranaatti räjähti putkessa. 29-vuotias perheellinen mies silpoutui palasiksi, muu miehistö taintui hetkeksi. Nuorteva lensi ilmassa 30 metriä. Hän ehti miettiä ”näettekö, miten minä lennän”. Vaatteisiin pysähtyi sirpale.

Tämä ei silti ollut se kokemus, joka lukitsi muistot.

– Ei, sellainen kuuluu jollain tavalla sotaan, että kuolema käy lähellä, Nuorteva miettii.

Emme kyenneet ampumaan niin nopeasti kuin olisi pitänyt. Mietin isää ja äitiä kotona.

Raskaampaa oli se valtava vastuu, jota 15-vuotias poika koki kantavansa. Ja tunne epäonnistumisesta.

– Meille oli annettu tehtävä. Jos emme saisi pysäytettyä pommikoneita, ihmisiä kuolisi. Emme kyenneet ampumaan niin nopeasti kuin olisi pitänyt. Mietin isää ja äitiä kotona.

It:n paras tykki oli saksalainen 88-millin RMB. Myös ”Lato”-patterin kaliiperi oli 88, mutta se oli saatu aikaan poraamalla sotasaalistykkejä suuremmiksi.

– Ne eivät kestäneet jatkuvaa tulitusta. Osa meni rikki. Huonoimmillaan vain yksi ampui. Emme saaneet ammuttua kaikkia tulikomentoja. Tuntui, että koneita tuli läpi meidän kohdalta, Nuorteva sanoo.

Roni Rekomaa

http://is.mediadelivery.io/img/300/83429531d2984362b7e3fd605ac07fe0.jpg
Matti Nuorteva esittelee kuvaa ilmatorjuntatykistä kotonaan Helsingissä.

Aamuyöllä paikalle tuli pikamarssia neljän Skoda-tykin kanssa asevelvollispatteri, joka teki ripeydellään Nuortevaan vaikutuksen.

– Niiden ammuslaatikotkin olivat höylätystä laudasta!

Pelkästään vastuu ei tehnyt yöstä niin järkyttävää. Yö oli liikaa myös aisteille.

– Valoisuus oli käsittämätöntä. Tuntui, ettei se voi olla totta. Helsingissä paloi. Valopommeja putosi laskuvarjojen varassa, valojuova-ammuksia ammuttiin. Meidän omat suuliekit leimusivat seitsemänmetrisinä. Joka kolmas sekunti räjähti 10 kiloa ruutia. Se vei kuulon.

Sotilaspojilla ei ollut kuulosuojaimia – eikä kypäriä, vaikka taivaalta tippui it-kranaattien sirpaleita.

Laskin kahdeksan, vain kolmella oli laskuvarjo. Saivat elää vielä hetken.

Yksi paha asia vielä.

Nuorteva näki suuren nelimoottorisen pommikoneen kuolinkouristuksen. Näky jäi monen helsinkiläisen mieleen. Kone oli poikkeuksellisesti alumiininvärinen. Se erottui hyvin valonheittäjän kiilassa, lähes loisti. Kone lensi ”Lato”-patterin yli kohti etelää ja savusi.

– Se vajosi koko ajan, vaikka lentäjä laittoi moottoreita täysille. Sen kuuli, vaikka kuulo oli muuten mennyt. Sieltä alkoi hypellä ihmisiä, mustia myttyjä.

– Laskin kahdeksan, vain kolmella oli laskuvarjo. Saivat elää vielä hetken.

Enää hetken.

Taivaalla näkyi myös pikimustia koneita. Ne olivat Malmilta nousseita saksalaisia yöhävittäjiä, jotka saalistivat valonheittimiin joutuneita pommikoneita.

Roni Rekomaa

http://is.mediadelivery.io/img/300/f968798ef53942ab920f7d2afc9a6ba3.jpg
Nuorteva teki elämäntyönsä Viikissä metsäeläintieteen professorina. Vaikka tykkipatterin asemat olivat muutaman kivenheiton päässä, hän ei käynyt paikalla. Kuvassa Nuorteva ja ilmatorjuntatykistön muistomerkki.


Aamun valjettua Taka-Viikin pelto ei ollut lumenvalkoinen, vaan ruudinmusta. Jäätynyt veri oli vaaleanpunaista.

Sotilaspojat päästettiin lomalle katsomaan, oliko kotia enää olemassa.

Nuorteva kävi myös koulussaan SYK:ssa, joka oli Nervanderinkadulla Töölössä. Juhlasalin ja aulan katto olivat romahtaneet, lattialla oli betonijärkäleitä. Rehtori oli ollut niin ylpeä uudesta rakennuksesta, että oli komennellut oppilaita olemaan nojaamatta seiniin ja laahaamatta jalkoja parkettiin.

– Pyysimme häneltä anteeksi osumaa. Sanoimme, että ”kyllä me yritettiin ampua”, Nuorteva kertoo.


Katso video: Näin Neuvostoliitto pommitti Helsinkiä helmikuussa 1944

Rehtori vastasi tavalla, joka muutti Nuortevan käsityksen hänestä täysin.

– Poikaparat. Oletteko te olleet ulkona? Tämähän on vain maallista. Te olette tärkeitä!

Juttu on julkaistu tammikuussa 2014 Ilta-Sanomien Pommitukset-erikoislehdessä.

Katso alla olevalta videolta, mitä pommitusten aikaan Santahaminassa palvellut Olavi Aulamo kertoo näkemästään. Hän oli varma, että kaupunki kärsii kovasti. Suomalaisten onnistunut it-ammunta esti kuitenkin Helsingin täydellisen tuhon.


Katso video: 100 tarinaa sodasta: Olavi Aulamo